Näytti olevan täydellinen taivas ulkona, kun vein päiväpeiton kuivumaan. Täydellinen taivas katsella tähtiä rakkaan kanssa. Mutta kun ei ole rakasta, niin eipä tuonne taivaalle jaksa kovin kauaa yksin tähyillä. Mitä järkeä on ylipäätään tehdä yhtään mitään yksin? Miksi siivota kämppä, jos ainoa eliö joka siitä jotain kostuu olen minä itse? Miksi käydä salilla, jos ainoa joka huomaa kuntoni tai hauikseni kasvaneen, olen minä itse? Jos ketään muuta ei kiinnosta vitun vertaa? Miksi minua kiinnostaisi? Kaiken tämän touhotuksen ja pahan olon tukahduttamisen keskellä iskee välillä epätoivo. Kerroin näistä epätoivon hetkistä tänään psykiatrille. Tuntui siltä, ettei hän tajunnut yhtään mitä yritin selittää, oli vain iloinen siitä että täytän päiväni kaikella helvetin turhanpäiväisellä kouhottamisella. Ostin eilen lumilaudan. Miksi? En tiedä. Että voin mennä lauantaina laskemaan ja unohtamaan kurjuuteni. Mutta miksi? Kun en vittu tiedä! Eihän mäen laskemisessa ole mitään järkeä! Katsoin juuri The Departedin. Miksi? En tiedä. Ettei tarvisi ajatella eikä tuntea. Leffa oli hyvä. Miksi? Koska kaikki kuolivat. Miksi? Koska jokainen ansaitsi sen. Mitä minä ansaitsen? En mitään.