Pitkä viikonloppu maalla on takana. Torstaina käytiin isän kanssa hiihtämässä, syötiin makkarakeittoa ja puhuttiin parisuhteen vaikeuksista. Tai minä puhuin ja isä myönteli. Äidin luona ei tapahtunut oikein mitään muuta kuin ruokaa. Alan olla kohta taas plösö. Ja kissa oli taas kerran ihana (saako mies sanoa ihana?).

Lauantai-illan ja -yön olin pikkuveljen luona. Käytiin hiihtämässä ja sen jälkeen saunottiin ja syötiin kunnon häränpihvit kera kermaperunoiden. Pelattiin vielä yksi peli Alhambraa ja yritettiin katsoa Euroviisuja. Kyllä sielu lepäsi, paitsi viisuissa. Onko esimerkiksi Kuoppamäen Jack ihan tosissaan mukana moisessa kisassa? Eihän sellaisella tuuballa voi pärjätä edes Perä-Posion Marttojen kevätjuhlien levyraadissa.

Tänään leivottiin vielä veljen kanssa laskiaispullaa. Hassua miten sitä osaa tehdä melkein mitä vain, vaikka usein onkin olo, ettei itsestä muka ole mihinkään. Saapa nähdä minkälainen olo on huomenna, kun palaan töihin. Veikkaan, että olo on jälleen kerran riittämätön ja alavireinen. Täytyy yrittää asennoitua päivään jotenkin testimielellä, että mennään nyt katsomaan miltä siellä työpaikalla näyttikään. Ja onhan siellä onneksi joitakin hyviä tyyppejä. Tosin en tiedä miten he suhtautuvat, jos kerron heille, että pää hajosi, siitä saikku. No, omapahan on ongelmansa, jos vetävät siitä hemapat kärsään.

Vaikka viikonloppu oli mukava, niin miksi olo on taas niin hemmetin alakuloinen? Vetikö paluu tyhjään kotiin mielen taas epävireeseen? Miksei yksin voi olla onnellinen? Vai voiko sittenkin? Koska ikävä loppuu? Miksei kukaan soita ja sano, että rakastaa? Miksen minä soita ja sano, että rakastan? Miksen itke, vaikka musiikki on niin kaunista?