Piti kirjoittaa tästä jo eilen, mutta en sitten jaksanutkaan. Kirjoitanpa siis nyt.

Toissailtainen kävelylenkki oli jotenkin maaginen. Olin siis äidin luona maalla, keskellä ei mitään. Pakkasta oli yli 20 astetta, taivas oli tähtikirkas ja kuu valaisi niin, että metsässäkin näki kaiken, eläinten jäljet ja mustikan varvut. Oli aivan mahtavaa kulkea yksin keskellä täysin hiljaista luontoa, lumen narskuessa jalkojen alla.

Olin jo tulossa takaisin päin, kun ylitin pienen joen. Sillalla jokin sisälläni sanoi, että minun on kuljettava loppumatka jokea pitkin. En tiedä miksi, mutta tuntui vain, että minun on pakko mennä tuonne alas ja tarvottava loppumatka umpihangessa heikolla jäällä. Että jos selviän siitä, selviän mistä tahansa. Siispä rämmin sillalta alas jäälle ja läksin varovaisesti taivaltamaan kohti äidin kotia.

Joki oli paikoin niin täynnä pajukkoa, että minun oli välillä noustava pois joen uomasta ja kierrettävä pajukot metsän kautta. Kerran rämpiessäni ylös joesta, jää petti allani ja kastelin hieman toista jalkaani. Mutta kierrettyäni pajupensaat palasin taas jäälle. Ja jää kesti, vaikka natisi välillä hieman uhkaavasti. Heikon jään tuoma jännitys oli jotain mahtavaa. Tunsin pitkästä aikaa jotain muuta kuin ahdistusta. Ja luminen, kuun valossa kylpevä metsä oli jotain uskomattoman kaunista. Siellä minä sitten tallustelin, paukkupakkasessa, kuun valossa ja päässä soi Johnny Cashin loistava tulkinta kappaleesta Bridge Over Troubled Water. Oli mahtavaa olla pitkästä aikaa elossa.