Kävin juuri työterveyslääkärillä, kun meidän firmalla on sellainen politiikka, että pidemmältä sairaslomalta palatessa pitää käydä "katsastamassa" itsensä lekurilla. Maanantaina olisi siis edessä paluu töihin.... ajatukset töihinpaluun tiimoilta ovat melkoisen ristiriitaiset: toisaalta on kiva saada itsensä taas elävien kirjoihin, mutta sekä itse paluu tapahtumana että työasiat ahdistavat hieman. Mutta kuten sanoin lääkärille, en tiedä olisinko yhtään sen valmiimpi palaamaan töihin esim. kahden viikon kuluttua kuin nyt muutaman päivän päästä. Lääkäri oli harvinaisen ymmärtäväisen ja fiksun oloinen, ja muistutti, että vaikka menenkin nyt töihin, ei itseltä kannata vaatia 100% työpanosta. 80% riittää hyvin. Voisin itse asettaa tavoitteeksi 75% mentaalisen läsnäolon, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Piipahdin lekurireissun yhteydessä exällä hakemassa viimeiset rojuni ja viemessä hänen tavaransa. Nainen näytti juuri niin hyvältä kuin muistinkin. Ja oli ärsyttävän hyväntuulinen. Miksei hän sure eroa kuten minä? Tai ehkä sureekin, mutta ei vain näytä sitä. Halattiiin ja annoin hänelle poskisuudelman. Hyvä ettei taas itku päässyt. Puuh... nyt pitäisi vain keskittää ajatukset johonkin ihan muuhun kuin häneen. Ehkä töihin paluu tekee siinä mielessä hyvää, ettei ole kaiket päivät aikaa haikalla sen naisen perään... Tulisipa jostain pikaisesti sellainen pakkaus joka veisi totaalisesti jalat alta. Tai ei liian pian, että ehdin ensin jotenkin käsitellä tämän eron ja kaiken siihen liittyvän kuonan pois systeemistäni.

Tänään lähden taas äidin luo maalle. Edessä on siis parinsadan kilometrin ajomatka, mutta onneksi ei ole kiire mihinkään. Iltapäivällä olisi tarkoitus piipahtaa isän luona ja käydä hiihtämässä. Toivottavasti nyt on parempi fiilis olla isän kanssa kuin viime kerralla. Mutta nyt menoksi, ennen kuin lumisade yltyy häiritseväksi.