Sarvikuonon elämää

Back

2007-07-11T22:10:00+03:00

Palaan blogini pariin melkein neljän kuukauden tauon jälkeen. Miksi? Koska vituttaa ankarasti. Viimeiset kolme ja puoli vuotta olen juossut, käynyt salilla, pelannut futista, näytellyt, improillut, dokannut, hoitanut työni, käynyt terapiassa ja yrittänyt olla hyvä ihminen niin intensiivisesti, etten ole jaksanut edes kirjoittaa. Ja mitä on jäänyt käteen? Nolla! Ei vittu mitään! Tämä päivä on ollut viimeinen niitti: töissä vitutti enemmän kuin aikoihin, ja hommatkin kusi ihan huolella. No sitten suoraan töistä syömään ja leffaan kavereitten kanssa. Ja leffaan pöllähtää nainen, jota olen juuri kysynyt treffeille, mutta joka ei omien sanojensa mukaan deittaile, entisen työkaverini kanssa! Ja samaan aikaan exällä on joku helvetin festaripimufinaali muutaman sadan metrin päässä. Kaikilla muilla näyttää olevan paras kesä ikinä, ja mä vain kärsin. Olen nolla, en mitään. Ja koneessakin on jotain helvetin viruksia, joten tämä kirjoittaminenkin on yhtä vitun tuskaa! Hermot palaa todella huolella! Onneksi on Hellyeah! Jos vielä kaiken lisäksi tulen kuuroksi, kuolen.

Kyä ny taas vituttaa

2007-03-29T18:41:00+03:00

Uimareissulla napsahti neljän kympin parkkisakko. Uintikerran hinnaksi tuli siis 41,80 euroa. Uin 1500 metriä, joten maksoin jokaisesta uimastani metristä noin 2,8 senttiä. Kyllä luulisi Tampereen kaupungin olevan tyytyväinen. Eniten tässä jutussa vituttaa se, että lähdin uimaan autolla pelkästään siksi, että työkaverini, joka ei suostu pyöräilemään, pääsi kyydissäni hallille. Jos olisin mennyt uimaan yksin, olisin mennyt fillarilla. Eli hyväsydämisyyteni maksoi minulle 40 euroa.

Viime keväänä suostuin, hyväsydämisyydessäni, ajamaan pakua kaveripariskunnan muutossa. Kolhin autoa, lasku 250 euroa, josta pariskunta maksoi onneksi 150 euroa. Jos olisin kieltäytynyt kuskin paikasta, olisin nyt sata euroa äveriäämpi. Typeryyttäni olen menettänyt tänä keväänä 260 euroa: kaksi parkkisakkoa, á 40 € (toinen tuli, kun en masennukseni takia jaksanutkaan lähteä aamulla töihin), uuninluukku 80 euroa ja tuo pakun lasku 100 euroa. Lasku tosiaan tuli melkein vuosi insidentin jälkeen.

260 eurolla olisin syönyt kuukauden. Tai ostanut Hulluilta päiviltä lennon jonnekin kauas pois. No, eipä tarvi miettiä minne sitä lomalla menisi. En mene vittu minnekään.

Kuu saa valtansa auringolta, pt. 2

2007-03-27T23:04:00+03:00

Näytti olevan täydellinen taivas ulkona, kun vein päiväpeiton kuivumaan. Täydellinen taivas katsella tähtiä rakkaan kanssa. Mutta kun ei ole rakasta, niin eipä tuonne taivaalle jaksa kovin kauaa yksin tähyillä. Mitä järkeä on ylipäätään tehdä yhtään mitään yksin? Miksi siivota kämppä, jos ainoa eliö joka siitä jotain kostuu olen minä itse? Miksi käydä salilla, jos ainoa joka huomaa kuntoni tai hauikseni kasvaneen, olen minä itse? Jos ketään muuta ei kiinnosta vitun vertaa? Miksi minua kiinnostaisi? Kaiken tämän touhotuksen ja pahan olon tukahduttamisen keskellä iskee välillä epätoivo. Kerroin näistä epätoivon hetkistä tänään psykiatrille. Tuntui siltä, ettei hän tajunnut yhtään mitä yritin selittää, oli vain iloinen siitä että täytän päiväni kaikella helvetin turhanpäiväisellä kouhottamisella. Ostin eilen lumilaudan. Miksi? En tiedä. Että voin mennä lauantaina laskemaan ja unohtamaan kurjuuteni. Mutta miksi? Kun en vittu tiedä! Eihän mäen laskemisessa ole mitään järkeä! Katsoin juuri The Departedin. Miksi? En tiedä. Ettei tarvisi ajatella eikä tuntea. Leffa oli hyvä. Miksi? Koska kaikki kuolivat. Miksi? Koska jokainen ansaitsi sen. Mitä minä ansaitsen? En mitään.

Touhoserkku muutti päähäni

2007-03-14T21:56:00+02:00

Paljon on tapahtunut sitten viime kerran. Tulin juuri treffeiltä, ja tuskin näen ihmistä enää ikinä uudestaan. Vastasin epätoivon puuskassa hänen sinkut.net ilmoitukseen, ja paperilla kaikki näyttikin suht hyvältä. Mutta nyt kun nähtiin, tiesin ensimmäisestä sekunnista lähtien, ettei meidän välille voi koskaan kehkeytyä mitään. Vannon (taas), etten enää ikinä vastaa kenenkään netti-ilmoitukseen tahi laita moista itse. Piste.

Mutta hyviin uutisiin: sain hakemani lyhäriroolin! Ja todistettavasti koekuvauksissa oli muitakin miehiä kuin minä! Uskomatonta! Testikuvaukset ovat ensi viikolla. Toivottavasti "avovaimoni" on joku kuuma pakkaus... tai ihan sama, pääasia että pääsen tekemään sitä mistä tykkään. Vaikka vähän kyllä pelottaa, kun en ole kameran kanssa juurikaan näytellyt. Tästä jutusta täytyy kyllä yrittää ottaa kaikki kokemus ja oppi irti.

Urheiluinnostus näyttäisi onneksi jatkuvan. Viimeisen viikon aikana olen käynyt kerran lenkillä ja kaksi kertaa uimassa. Ja päälle pari punttitreeniä. Huomenna olisi taas uintipäivä. On mahtavaa nähdä miten kunto kohenee. Ja mieliala sen mukana. Töissäkin on ollut jopa melkein mukavaa. Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että olen saamassa elämäni taas raiteilleen. Tai sitten paha olo on vain hautautunut kaiken tämän touhotuksen alle. Miten vain, toivottavasti sama tahti jatkuu, ja voin katsoa itseäni taas aamulla peilistä ja olla hitusen ylpeä itsestäni.

Hengissä, krapulassa

2007-03-02T17:17:00+02:00

Eilinen ilta oli menestys! Kaikki tuntuivat tykkäävän meidän Porvarisiat-pläjäyksestä, ja muutenkin oli hyvä meno. Ja tuli sitten vedettyä oikein kunnon turvat. Lähdin tänään urheasti työkaverin kyydillä kahdeksaksi töihin, mutta eihän hommista tullut oikein mitään, kun kaikki energia meni normaalien elintoimintojen ylläpitämiseen. Sinnittelin töissä yhteen asti, ja tulin sitten kotiin nukkumaan. Heräsin juuri äsken aivan törkeässä hiessä... kyllä kannatti juoda! Hyvin tehty! Olet fiksu ihminen!

Mutta eilen oli hauskaa, ja se on kai tärkeintä. Sanoinkin J-Mo:lle, että tää juttu oli tosi tärkeä taistelussani masennusta vastaan. Hommaa oli mukava jo pelkästään treenata, ja lisäksi oli jotain, mihin tähdätä. Saattaa kuulostaa säälittävältä, mutta tuommoiset pikku etapit auttaa taistelussa eteenpäin. Ja lavalla olo tuntui taas niin hyvältä, että oikein harmitti, kun meidän veto oli niin lyhyt. Olisin voinut spedeillä lavalla koko illan. Ja sitten kun omasta tekemisestä sai vielä kiitosta ja kehuja, niin loppuilta menikin sitten ihan pilvissä ja olutta kipatessa. Vikittelin jopa yhtä hehkeää pimua teatterin uusien ryhmästä, mutta vituiksihan homma sitten lopulta meni, kun typy kertoi jossain vaiheessa iltaa olevansa ihastunut erääseen tuntemaani henkilöön. Mutta eipä se juurikaan harmittanut, koska itse prosessi oli paljon tärkeämpi kuin lopputulos. Siis se, että huomasin pystyväni moiseen, ja että olen oikeastaan aika helvetin letkeä seuramies! Ja sitä paitsi aloin olla tuossa vaiheessa niin hönössä, että "pakit" tuli ihan hyvään saumaan ja tajusin lähteä kotiin nukkumaan.

Olo on siis kankkusesta huolimatta melko hyvä. Itse asiassa yllättävänkin hyvä, koska krapulat ovat olleet minulle aina aika vaikeita paikkoja. Jos pää ei hajoa darrassa, niin sitten se ei hajoa ikinä. Vuodenvaihteen romahduskin sai aikamoisen buustin uudenvuodenpäivän kankkusesta. Nyt kun pelottava herra koistinen on kohdattu silmästä silmään, on hyvä jatkaa eteenpäin - selvin päin.

Edit: Tulipas tuosta viimeisesta lauseesta aikamoinen valistus-lausahdus!

Baariin ja lavalle

2007-03-01T16:43:00+02:00

On pitänyt niin kiirettä, etten ole aina edes exän perään haikailla, vaikka kyllä se ihminen edelleen kummittelee mielessä lähes jatkuvasti. Ollaan treenattu teatterilla pientä huumorpläjäystä kaverin vaali-iltaan. Tai en tiedä onko huumorpläjäys oikea termi, pikemminkin kyseessä on totaalinen julkinen nöyryytys. Ja tottakai lupauduin mukaan, kun tarjolla on näin hyvä tilaisuus häpäistä itsensä julkisesti. Vaalikarkelot ovat baarissa, mikä tuo juttuun oman lisäjännityksensä. Mikähän siinä on, että teatterin lavalla on helpompi tehdä itsensä täysin naurunalaiseksi tai haavoittuvaksi, mutta esimerkiksi baarin lavalla homma on monin verroin vaikeampaa? Molemmissahan sitä on rooli päällä, mutta teatterissa on niin paljon turvallisempi olo, koska paikka on tarkoitettu nimenomaan esiintymiseen, ja sitä kansa odottaa. Tai ehkä varsinkin oman teatterin lava on niin tuttu, että siitä saa turvaa.

Ajattelin vetää tänään pienimuotoiset lärvit. Harjoittelin jo eilen juomalla firman illanistujaisissa tuopillisen olutta ja lasin punkkua. Kahden kuukauden raittius aiheutti sen, että olin jo tuosta määrästä jotakuinkin kännissä. Tai en tiedä voimistaako Doxal sitten alkoholin vaikutusta. Mene ja tiedä, mutta huomenna olen tässä asiassa luultavasti viisaampi. Paska vain kun huomenna on normipäivä... no saa nähdä miltä ensimmäinen tuoppi tuntuu, jääkö homma siihen vai maistuuko keitto. Ihan hyvä jos ei maistu.

Mutta nyt roolivaatteiden silityshommiin. Äänestäkää Moilasta! Minä en äänestä! Varsinkin propaganda-osasto kannattaa tsekata: http://www.luuserinvalinta.net/

Kiirettä pukkaa

2007-02-25T22:10:00+02:00

On ollut viime päivinä niin paljon tekemistä ja puuhaa, etten ole ehtinyt kirjoittaa tuntojani yhtään. Ja sama haipakka näyttäisi jatkuvan koko ensi viikon. Eilinen päivä meni teatterilla, ja tänään piti pungeta vielä aamusta työkavereiden kanssa pilkille. 6 tunnin pilkkimisen, makkaranpaiston ja shaissen jauhamisen päälle kimposin taas teatterille neljäksi tunniksi vääntämään sketsejä. Alkaa olla takki aika tyhjä

Niin, ja eilen oli Tukiaseman miitti, jossa piipahdin treenien jälkeen. Join jopa yhden oluen - ensimmäisen alkoholillisen sitten uudenvuoden. Eipä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä, väsytti vain törkeästi. Taidan ryhtyä absolutistiksi. Ja munkiksi joka haikailee exäänsä. Tai ehkä en sittenkään, panettaa meinaan jo aika rankasti. Tai en edes tiedä panettaako, mutta noin ajatuksen tasolla pieni seksihurjastelu voisi tehdä todella hyvää. Haluasin tuntea lähelläni jonkun, joka on verta ja lihaa, pehmeää ihoa ja naisen tuoksua. Unohtaa hetkeksi kaiken muun ja keskittyä vain nauttimaan ja olemaan juuri siinä hetkessä, ajattelematta menneitä, ajattelematta tulevia. Vain olemaan siinä hänelle ja itselleni. En tiedä olisiko minusta vielä siihen, mutta haluaisin kokeilla. Kun ei ole mitään hävittävääkään.

Quickie

2007-02-21T22:06:00+02:00

Takana hyvä päivä: töissä ei juurikaan ahdistanut, oli pikemminkin ihan mukavaa. Töiden jälkeen oli lyhärin koekuvaus, jännitti pirusti, koska tämä oli ensimmäinen laatuaan "urallani". Koekuvaus oli todella pikainen, kokelaita pyydettiin vain lukemaan muutama repla kameran käydessä. En tiedä miten oma veto meni, mutta tulipahan mentyä, se riittää minulle tässä vaiheessa. Kuvauksista jäi kuitenkin sen verran energinen olo, että kävelin kotiin ja tein puolen tunnin käsipainotreenin. Nyt on hyvä olo.

You can`t break me

2007-02-19T21:58:00+02:00

Äskeisen vuodatuksen jälkeen itkin hetken, poistin exäni messengeristä (käsittämätöntä mitä tässä teknoyhteiskunnassa pitää tehdä mielensä pitimiksi) ja lähdin kaverin kanssa lenkille. Juostiin 6 kilometriä tuolla pakkasessa, ja täytyy sanoa, että teki hyvää. Sen jälkeen fiksasin auton ovien lukot, jotka olivat jäätyneet ja menneet jumiin niin, että eivät enää suostuneet pysymään kiinni. Vitutti armottomasti rassata niitä tuolla Siperian kylmyydessä, mutta sainpahan niistä erävoiton. Nyt ilmoittaudun yhden lyhärin koekuvaukseen. Perkele, minähän en murru!

Töissä

2007-02-19T18:20:00+02:00

Ensimmäinen työpäivä sairasloman jälkeen takana... aamu meni ihan kivasti, vaikkakin juttutuokio pomon kanssa oli vähän epämiellyttävä, kun piti yrittää keksiä oikeita sanoja kuvaamaan tämän hetkistä oloani. Miten kertoa jollekin jotain, mitä ei tiedä itsekään?

Ahdistus iski sitten iltapäivällä. En tiedä mistä se taas tuli, mutta rintaa alkoin puristaa ja päässä jomottaa. Vaikka en tehnyt koko päivän aikana juuri mitään. Onko se vain tuo toimistotyö, joka tämän olon saa aikaan? Kun tuntuu, että pää ei yksinkertaisesti ota mitään vastaan. Kun tietää, että esimerkiksi hiihtämässä, pilkillä tai futiskentällä olisi niin paljon mukavampaa. Mutta kun rahaakin pitäisi jostain taikoa. Helvetin raha!

En tiedä mitä tästä taas tulee... tuleeko mitään. Olo on kuin piestyllä. Ehkä menin liian aikaisin töihin, mutta kun en haluaisi jäädä pitkälle saikullekaan. Kai se on sitten otetettava loparit... mutta mistä sitä sitten taikoo voita leivänpäälle? Tai edes sitä leipää. Työttömyyskorvaustakaan en saa, koska olen opiskelija. Ja opintotuella en saa maksettua edes lainanlyhennystä. Joten jos haluaisin työttömyyskorvausta, minun pitäisi ottaa paperit ulos yliopistosta, mikä taas tarkoittaisi sitä, että kymmenen vuoden opinnot lentäisi kankkulan kaivoon. Mutta yritä tässä nyt sitten vielä vääntää gradua töiden ohessa, kun voimat ei riitä edes työssä käyntiin. Umpikujalta vaikuttaa, sanoisin. Sairaslomalla tietty saisi tietty sairauspäivärahaa. En tiedä enkä jaksa. Ja olo on ehkä yksinäisempi kuin ikinä.